Voi miten mieltä lämmittää! Pistää suorastaan kehrätyttämään! Nämä ovat näitä hetkiä, kun saan kertoa aloittamiini tarinoihin mukavia jatko-osia, iloisia käänteitä ja onnellisia loppuja.
Melkeinpä tarkalleen kaksi vuotta sitten ryhdyin hahmottelemaan ja kirjoittamaankin ensimmäisiä tarinoita Kissojen Suomi -kirjaan. Seuraavien kuukausien aikana aamuisin tietokonetta (tai kirjaston tai arkiston ovea) avatessani en tiennyt, millaisiin kissoihin törmäisin, millaisia katteja tapaisin. Ja aina iltaisin iloitsin kaikista sen päivän uusista kissatuttavuuksista.
Toisinaan harmitti. Jouduin valitsemaan, kenelle sanon hyvästit juuri kun olin päässyt tekemään lähempää tuttavuutta. Usein päätös tuli kustantajan puolelta: ulkopuolisen oli helpompi poimia parhaat ja kiinnostavimmat kissatarinat kaiken kissapaljouden keskeltä. Hyvä niin. Kissoista olisin saanut aikaiseksi useita kirjoja, vaikka jokaisesta moukujasta omansa. Niin että kenen yöpöydälle tai kirjahyllyyn tällainen kirjasarja olisi muka mahtunut? ;-)
Voi sitä mielihyvän ja kehräyksen määrää, kun sain valmiin kirjan käsiini. Kansikuva-Onni vastaanotti monet monituiset silitykset, eivätkä sisäsivujenkaan kissat jääneet ilman huomiota.
Valmis tarkoitti myös luopumista, yhteydenpidon lopettamista kissatuttavuuksien kanssa. Ni-in, ainakin minua kiinnostaa, mitä Katti Matikaiselle nykyään mahtaa kuulua. Entä Koskenkorvan tilalla asuvalle Kossu-kissalle? Huristeleeko Sissi yhtä innokkaasti juoksupyörällä kuin kirjan kuvassa? Millainen Vladimir Punikki oikeasti on, jos siis kissalta itseltään sitä kysyttäisiin? Ja mikä on tuo ensimmäisen luvun aloitusaukeaman kissa, joka on kavunnut ylös korkeaan mäntyyn?
Sanon, tunnustan, henkäisen ja ilosta kiljaisten tokaisen, että onneksi on Facebook ja Kissojen Suomen sivu! Siellä kirjan tarinat saavat jatkoa. Sormet innosta täristen olen päässyt näyttämään kuvallista todistusaineistoa Kossu-kissan kiipeilytaidoista ja siitä, että Sissi malttaa antaa juoksupyörän välillä perheen muiden kissojen käyttöön. Kovin helposti ei unohdu ilta, jolloin Vladimir Punikki loikkasi kissakirjan sivulle verkkovieraaksi. Ja sekin on selvinnyt, mikä on tuo salaperäinen kissa ensimmäisen luvun alussa. Windy Walloittaja se siinä.
Kissojen Suomen Facebook-sivu on kuin samaisen opuksen jatko-osa. Tai oikeastaan kissakirjan jatko-osien hieno kavalkadi, joka parhaimmillaan monesti viikossa tarjoaa tietoa mutta myös viihdyttää iloisilla käänteillä ja onnellisilla lopuilla.
Viimeksi tänään mieltäni lämmitti ja oikein pisti kehrätyttämään linkittämäni uutinen. Yle kertoi, että Katti Matikainen tapasi vihdoin piirtäjätytön. Kun haastattelin Katti Matikaista eli Silja Sillanpäätä kirjaa varten, hän paljasti kissahahmon saaneen alkunsa pienen katsojan lähettämästä kissapiirustuksesta. Olen niin iloinen, että he tapasivat näin monien monien vuosien jälkeen. Tästä jos mistä voi alkaa aivan uusi kissatarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti