Kuuleeko hätäkeskus?

Meillä olohuoneen matosta on muodostunut Se Paikka. Sinne halutaan, sinne kasaudutaan, sinne tungeksitaan, joten sinne myös jonotetaan.

4-vuotias matonkäyttäjä tietää, että kymmenille pikkuautoille ei ole parempaa kaahailu-, kurvailu- ja parkkeerauspaikkaa. Samassa matonkäyttäjässä asuu myös innokas legoilija, joka *viuh* kippaa kahden ison muovilaatikon kaikki palikat samaiselle matolle (tuota ääntä en edes yritä kuvailla).

Löytyypä meiltä myös pari vuotta vanhempi mattoilija, joka pitää luumunväristä lattiaa peittävää tekstiiliä omien legojensa kokoontumis- ja hajaantumispaikkana. (Erotuksena aiemmin kipattuihin legoihin nämä ovat pienempiä ja pinkimpiä.) Matosta on myös mainioksi barbieryhmän treffauspisteeksi, paikalliseksi Stokkan kellon alapuoleksi. Ja kun barbiet tapaavat toisiaan, siinä on korkokenkää ja käsilaukkua jos jonkinlaista. Kaikki Siinä Paikassa.

Mutta hetkinen, tämähän on kissablogi, ei sisustus- eikä lapsiperhe-elämänkuvailublogi!

On aika kaivaa esille viikko sitten ikuistettua todistusaineistoa.

Ruuhka on ollut päivittäistä, joskus jopa öittäistäkin. Mutta tänään tapahtui selvä käänne.

 

Pitäisikö soittaa hätäkeskukseen? Nyt tänne palokunta ja ambulanssi ja poliisi! (Paitsi että viimeksi mainittu on jo paikalla.) Mutta auttaisiko se mitään? Tekisivätkö ne mitään? Tekisikö ruuhkaan jäänyt/ruuhkan aiheuttaja mitään?

Niin, ehkä Justus selviäisi tästä pelkällä huomautuksella. 

Joo-o, käpälästä meinasin saada. Tästedes annan ruuhkautumis-odottelu-röhnötys-levittäytymisrauhan. Mutta vain ja ainoastaan kissalle. Autot, legot, pienemmät legot, itse asiassa kaikki legot ja yhä myös ne autot, barbiet, kaikki barbien oheistarvikkeet ja vieläkin ne legot autoja unohtamatta, siis ihan kaikki on oltava viimeistään siivouspäivänä jossain muualla kuin Siinä Paikassa.

Justuksen kanssa neuvotellaan vielä.